Viime reissulta mieleeni jäi pyörimään ajatuksia erilaisista retkeilyyn liittyvistä mukavuustekijöistä joista ajattelinkin nyt kirjoitella.
Paljonko varusteita on tarpeeksi, ja mikä on liikaa? Nykyinen grammarikulttuuri houkuttelee vähentämään painoa mukavuuden kustannuksella, mikä on joissakin tapauksissa aivan hyväksyttävää. Jos kävelee tuvasta tupaan niin tarvitseeko sitä enempää kuin ohuen makuupussin ja vähän vaihtovaatetta? Kesäkelillä tarpoessa ei tarvitse niin hirveästi huomioida pakkaseen liittyviä riskitekijöitä (tosin lapissa voi kelit olla kylmät kesälläkin). Turvallisuustekijät tulee tietenkin aina huomioida, mutta tietyn pisteen jälkeen se on paljolti itsestä kiinni että mihin saakka niitä venyttää. Meillä on esimerkiksi aina hätälähetin (spot) matkassa jos matkapuhelinverkkoa ei ole saatavilla.
Ja mitä sinne vaellukselle lähdetään tekemään? Suorittamaan, nautiskelemaan, kokemaan, näkemään, olemaan, haistelemaan? Tai syömään, mikä on meidän tapauksessa yksi niistä tärkeimmistä. ;) Kaikki vaihtoehdot ovat hyviä, ja varusteet säätyvät paljolti näiden tavotteiden mukaisiksi. Kiireellä kulkiessa on hyvä että kuorma on kevyt, kun taas nautiskelija pakkaa sen puolen litran viinipullon ja samanmoisen köntin parmesaania jotta sienirisotto saisi juuri oikeanlaiset makuvivahteet (me lukeudutaan yleensä tähän kategoriaan).
Ei voi siis ajatella että joku vaeltaa paremmin tai oikeammin kuin toinen. Sitä vain tavoitellaan vähän erilaisia asioita ja toisilla kroppa ei kestä kovin isoja kantamuksia.
Viime Haltin reissulla meidän rinkat painoivat yli 20 kg. Varmasti lähemmäs 25 kiloa, mikä on jo aika huikean painava ainakin siihen nähden että päivämatkat pysyivät siinä parinkympin paremmalla puolella liukkaassa ja lumisessa maastossa. Miksi tähän ryhdyttiin ja miten se onnistui?
Lokakuussa kelit voivat olla käsivarressa mitä tahansa räntäsateesta puolen metrin lumikinoksiin. Oletuksena oli, että kylmää tulee olemaan ja siihen me varauduttiin ottamalla kunnolliset makuupussit ja eristetyt ilmamakuualustat. Vaatetta varattiin sen verran että pärjää pakkasessa, eli kahdet kerrastot, kulkukamppeet, fleeceä ja untsikkakin. Suunnitelmissa oli telttamajoitus ja talviretkistä innostuneena suunnittelin meille myös lämmittimen eli MSR XGK -keittimen kinkunpaistoalustalla ja sammutuspeitteellä varustettuna. Rospuuttokelin retkillä kaasun kanssa äheltäneenä olimme kaikki valmiita pieneen painonlisäykseen jotta saisimme hurjasti lisää mukavuutta.
Ja kyllä meillä olikin mukavaa keittimen pöhöttäessä ja itsekuivattuja ruokia nautiskellessa. Lihakset palautuivat hyvin lämpimässä teltassa ja painavan rinkan kanssa suoritettu pitkä päivätaival unohtui nopeasti herkkujen ja mukavuuksien äärellä. En vaihtaisi.
Meidän retkiseurueessa on ollut aina tietty oletus että vaelluksella pitää olla ainakin kohtuullisessa kunnossa. Jokaisella on omat tavaransa, ja yhteiset kannettavat jaetaan tasapuolisesti. Päivämatkat on yleensä aika pitkät tietenkin riippuen maastosta ja kulkutahti on sellaista kohtuullisen reipasta. Tämä yhdistettynä usein aika painavaan rinkkaan vaatii jo hieman kuntoa. Ainakin jos haluaa nauttia siellä tunturissa. :)
Olen itse huomannut, että vaikka varustus ja "mukavuustekijät" ovat vaihdelleet melkein laidasta laitaan (ihan ääri-askeettinen linja on vielä kokeilematta), niin pääasiassa olen aina nauttinut reissuista. Ja jos en ole nauttinut, niin ei se ole johtunut varusteiden tai mukavuustekijöiden määrästä vaan jostain vaikeasti hahmotettavasta henkisestä ulottuvuudesta liittyen ennakko-odotusten ja todellisuuden väliseen kuiluun...
VastaaPoistaNiin, siis... Tuntuisi, että ihminen sopeutuvana eläimenä osaa ottaa ilon irti siitä mitä on saatavilla. Varsinkin yhtään pidemmillä (viikko ja yli) retkillä sopeutuminen tulee esille. Kun mukana on paljon kaikkea mukavuutta eniten nauttii kuitenkin kohokohdista (sisäfilepihvit melontaretken komeimmassa leirissä, se Haltille kannettu kuohuviinipullo, saunaolut Anterin mukassa, jne.) Muut nautinnot ja luksukset jäävät kohokohtien varjoon ja niistä tulee reissun "perustaso". Mutta jos "mukavuutta" on matkassa vähemmän, nauttii edelleen kohokohdista ja ihan yhtä paljon. Ne vain ovat erilaisia eikä kuivat villasukat, ylimääräinen teepussi tai satunnaisen kulkijan tuvalla tarjoama kupillinen mustaa kahvia tuntuisi toisilla reissuilla miltään. Aina on siis jotain, josta nauttia ja iloita.
No mikäs tuossa nyt tuli.. jotain häiriötä.
PoistaOlipa hyvin kiteytetty! Näinhän se on että sitä sopeutuu ja alkaa nähdä ne normaalisti arkiset asiat erikoisuuksina. Vaelluksella se askeettisuus on osa viehätystä, ja tavallaan kaikki siitä poikkeava on sitä luxusta. Minusta on aika paheellista kantaa paketillinen ruisleipää mukanani kun näkkärilläkin pärjäisi. Vaikka mikä olisi vaasan ruispaloja arkisempaa kotosalla?
Ruuassa tärkeintä vaelluksella taitaa olla se riittävyys. On nimittäin tullut sekin kokeiltua eikä ollut hauskaa. :D Tai jälkikäteen naurattaa hyvä matikkapää, mutta silloin vähän otti aivoon ruoka-annoksia puolitellessa. Ei se silti pilannut matkaa, mutta parhaiten jäi mieleen se kalvava tunne vatsalaukussa. Kokemus tosin sekin!
Viisauden sanoja. :) Itse kaipaan kylläkin vähän etukäteisvaroitusta, jotta ehdin henkisesti sopeutua siihen, että tällä reissulla esim. mennään tavallista lujempaa. Tosin tämä ei liity vain vaeltamiseen, vaan ihan yleisesti elämään. Tavallaan on tärkeää, että saan itse päättää koenko reissun niin kivaksi, että mennään syömällä jäkälää ja kaarnaa samalla kun vedetään monen kymmenen kilometrin päivämatkoja ja nukutaan pelkässä pressussa. Se yksi kerta kun on ollut kurjaa, niin se on tullut jostain todellisuuden kohtaamisesta odotusten kanssa: sitä odotti niin kovasti että reissupää tyhjenee kunnolla, mutta vatvoikin samoja arjen asioita joita tavallisestikin, jatkuvassa sateessa ja lievässä kylmässä.
Poista