Ukkonen tunturissa



Juhannusviikon yksinvaelluksella koin pelottavia hetkiä tunturissa, kun ukkosrintama yllätti Kuikkapään takaa ja jouduin viettämään kolme tuntia avotunturissa keskellä ukkosmyrskyä. Olen aiemmin suhtautunut ukkoseen melko neutraalisti ja lähinnä nauttinut sen tarjoamasta luonnon voimannäytöstä jostain turvallisesta paikasta. Nyt avotunturissa koin aivan uudenlaisia pelkokertoimia, kun suojaa ei ollut tarjolla. 

Tein itse sen virheen, että suojauduin telttaan. Tiesin kyllä teltan alumiinikaarien johtavan sähköä, mutta siinä tilanteessa en osannut oikein muuta. Paras toimintatapa olisi ollut vain liikkua mahdollisimman alas tunturista, ja kyyristyä ison puun lähettyville sen korkeutta vastaavalle etäisyydelle. 


Hilleberg Anjan 2 ukkosmyrskyn jälkeisenä aamuna. Telttapaikka ei ollut kovin mukava.


Huomasin että oma tietämys ukkosesta ja siltä suojautumiselta oli melko hataralla pohjalla, ja reissun jälkeen lähdinkin tutkimaan asiaa syvällisemmin. Sivustolta http://ilmatieteenlaitos.fi/ukkonen-ja-salamat löysin hyvää perustietoa aiheesta. 

Sivustolla kerrotaan, että ulkotiloissa sateenvarjon tai puun alle suojautuminen on erittäin vaarallista. Ukkoseen yleensä liittyvä rankkasade houkuttelee suojautumaan puun latvuksen alle, mutta salama hakeutuu yleensä maaston korkeimpiin kohtiin ja puuhun iskiessään sähkövirta ohjautuu kohti maata. 


Lähestyin näiltä tiimoilta Ilmatieteenlaitoksen tutkijaa Antti Mäkelää muutamalla vaeltajaa kiinnostavalla kysymyksellä.


Voiko retkeilijä jotenkin tunnistaa lähestyvän ukkosrintaman (tavallisesta sadepilvestä)?


Ukkospilvi on useimmiten selvästi muista pilvistä erottuva, etäämmältä nähtynä korkea, kukkakaalinmuotoinen pilvi (tai pilviröykkiö). Lähellä pilvi näyttää uhkaavan tummalta, mutta kauempana kirkkaan valkoiselta (jos/kun aurinko pääsee valaisemaan pilveä).

Usein ukkospilven lähestymisen aistii äänestä eli jyrinästä. 

Itse asiassa jyrinän aiheuttaneen salamaniskun etäisyyttä on helppo arvioida: kun välähtää, aletaan laskemaan sekunteja kunnes kuullaan jyrinää. Saatu sekuntimäärä jaettuna kolmella on salamaiskun etäisyys kilometreinä. 
(Pohjautuu siihen, että valo eli välähdys etenee 300 000 km/s eli tavoittaa käytännössä havaitsijan heti, kun taas ääneltä kuluu kilometrin matkaan noin 3 sekuntia.)

Nykyään salamahavaintoja voi seurata vaikkapa mobiililaitteilla, esimerkiksi:
http://ilmatieteenlaitos.fi/sade-ja-pilvialueet/suomi Näin voi varautua ukkoseen jo ennen kuin siitä on aistihavaintoja.


Myös NUTS Ylläs - Pallas -juoksukisassa koettiin ukkonen tunturissa. Onneksi se ei ollut ihan päällä tällä kertaa


Kuinka tulisi toimia, mikäli ukkonen yllättää avotunturissa eikä suojaa ole näkyvillä? Mukana on rinkka, josta löytyy teltta. Rinkassa saattaa olla metallinen kehikko


Aina olisi parasta hakeutua suojaan jo ennen kuin ukkonen pääsee yllättämään. Jos tämä ei ole mahdollista, ihmisen tulee välttää olemasta otollisin kohde salamalle.

Kun salama etenee pilvestä kohti maata, se valikoi iskupaikan vasta viimeisen noin 100 metrin aikana. Tällöin todennäköisimmät iskukohteet ovat lähiympäristöstä (siis siitä ympäristöstä, jonka ylle salama on kulkeutunut) ne, jotka erottuvat etenkin korkeuden ja/tai sähkönjohtavuuden puolesta. 

Esimerkiksi avoimessa maastossa vaeltava kulkija voi olla todennäköisin iskukohde, jos salama on lähiympäristöön hakeutunut. Valitettavasti etukäteen ei voi mitenkään tietää, mikä tämä “lähiympäristö” on, se voi olla mikä tahansa.

Telttaan ei kannata mennä suojaan, koska rakenne on liian heppoinen suojaamaan salaman virralta, ja toisaalta metalli- tai hiilikuitukehikko johtaa hyvin sähköä. Esimerkiksi henkilöauton metallinen umpikori sen sijaan antaa suht hyvän suojan, koska metallia on riittävästi, jolloin tämä ns. Faradayn häkki tuo turvaa.

Avontunturissa tulisi siis hakeutua paikkaan, jossa vaeltaja ei ole erottuvin kohde, jos salama sattuu kyseiseen paikkaan iskemään.



Mihin teltta kannattaa pystyttää metsämaastossa, mikäli ukkosen uhka on mahdollinen? Entä avotunturissa, josta saattaa löytyä matalaa vaivaiskoivikkoa ja yksittäisiä puita? 



Suurien puiden alle telttaa ei kannata pystyttää. Mutta alueen suurinta puuta voi käyttää hyödyksi siten, että pystyttää teltan noin puun korkeutta vastaavalle etäisyydelle. Näin, jos salama tähän ympäristöön hakeutuu, se valitsee todennäköisemmin korkeimman puun, ja koska teltta on kauempana puusta, virran vaikutusmahdollisuus telttaan on pienempi.

Matalassa kasvillisuudessa teltta on luultavasti erottuvin iskukohde, joten lyhyt varvikko ei tuone suojaa.




Kuinka lähellä ukkosrintaman tulee olla, että on mahdollista saada salamanisku?


Maailmalta on esimerkkejä, että salama on iskenyt noin 50 km sivuun pilvestä. Tällainen “salama kirkkaalta taivaalta” on periaatteessa mahdollinen myös meillä, mutta ovat varmasti hyvin harvinaisia.

Suurin osa salamoista esiintyy alueella, jossa myös rankin sade esiintyy. Osa salamoista kuitenkin sinkoilee kauemmas, useiden kilometrien päähän. Mitään tiettyä kilometrirajaa ei voi antaa, mutta yleinen ohje on, että jos jyrinää ei ole kuulunut puoleen tuntiin, ukkonen on mennyt ohi.


Kuinka lähelle vettä retkeilijä voi turvallisesti majoittua ukonilmalla? 



Rannan läheisyyttä kannattaa välttää, koska vesi on hyvä johde sähkölle. Teltta kannataa viedä useiden kymmenien metrien päähän rannasta.


Teltta kannattaa viedä ukkosella kymmenien metrien päähän rannasta. 

Onko autiotupa, kota tai laavu turvallinen paikka ukonilmalla?


Kaikki rakennukset tuovat periaatteessa jotain suojaa, mutta tämä riippuu tietenkin täysin rakennuksesta. Mitä suurempi rakennus, sitä turvallisempi se yleensä on.

Autiotuvissa on se haaste, että jos salama sattuu iskemään siihen, salamavirta todennäköisesti kulkee maahan rakenteiden läpi (olettaen, ettei siinä ole salamasuojausta). Tällöin virran kulkureitillä on vaarallista.


Mitä jos ukkonen yllättää kesken melontareissun? 


Kannattaa rantautua ajoissa, ja hakeutua kauemmas rannasta.



Blackie -koira ei pitänyt ukkosesta


Onko sinulla kokemuksia ukkosesta vaelluksella? 

NUTS Pallas - Hetta 55 km retkijuoksijat

Kuva: All About Lapland


Mä tiedän mitä teen, on selkeet tavotteet
Ja nyt mun enää täytyy jaksaa
Vaikka aamul väsyttäis ja moni himaan jäis
Mä tiedän et mun täytyy jaksaa

Elastinen - Täytyy jaksaa






Kuinka treenaamattomat retkeilijät lähtivät taas ylittämään 



Vuosi sitten tuli puhetta, että kerta NUTS Karhunkierros 55 km meni ikäänkuin "heittämällä", pitäisi tälle vuodelle saada joku uusi kiva haaste aikaiseksi. Mäethän on tunnetusti kivoja, ja niitä tiesin kokemuspohjalta löytyvän ainakin Pallas - Hetta väliltä. Reitti on nimittäin tullut vaellettua kertaalleen koiran kanssa. 

Pallas - Yllästunturin kansallispuistossa järjestettävästä kisasta löytyy kolme eri reittivaihtoehtoa; 134, 55 ja 30. Koska 134 haiskahti treeniltä ja 30 kilometrin kisa taas liian lyhkäiseltä ajomatkaan nähden, päädyimme valitsemaan 55 kilometrin sarjan. 


Mittarit kuosiin ennen starttia.



Eiku tuumasta toimeksi! Heitettiin meidän luottoporukalla ilmot sisälle ja lähdettiin suunnittelemaan treeniä. Koska kyllähän me kaikki tiesimme, että mäet on isoja ja kivet korkeita. Treenisuunnitelmat olivat erinomaiset, mutta toteutus jäi vähän puolitiehen. Syitä löytyi tällä kertaa enemmän henkisellä puolella, mutta mitäpä sitä stressaamaan. Onhan sitä ennenkin menty takki auki kisaamaan! 

Jonkun kilsan juosseena ja pari mäkitreeniä takana lähdettiin siis yrittämään.  




Ai mikä cut off? 


Perjantaina ajeltiin Kokkolasta Sievin kautta Ylläkselle, jonne ehdittiin sopivasti  134 km:n juoksijoiden lähtöön. Siellä törmäsin myös muutamaan juoksijatuttuun, joista osa oli starttaamassa. Senkin hurjat! Valtava respecti jokaiselle. 

Myös 30 kilometrin kisaajat ansaitsivat ison hatunnoston - hellettä oli nimittäin mittarissa enemmän kuin kilometrejä!




Ilta oli jo pitkällä, joten lähdettiin numeroiden haun jälkeen kohti Hettaa. Siellä meitä odotti mukava mökki Hetan lomakylässä, ja mentiin varustesäädön ja kokkailun jälkeen nukkumaan.

Lauantaina herättiin seiskan aikaan ja vedettiin puurot nassuun. Valuttiin ST1 huoltsikan pihalle odottamaan bussin lähtöä kohti Pallasta. Päästiin myös sopivasti kannustamaan 134 km:n miesten sarjan voittaja herra Eskelinen maaliin. Aivan huikea suoritus!

Hotelli Pallaksella eväspastaa popsiessa ja kahvia hörppiessä meille realisoitui, että tästä ei ehkä tule mikään hupiretki. Ensimmäiseen huoltoon piti ehtiä kello 18 mennessä, eli alkuun ei voisi hirveästi himmailla. Tämä nyt saattaa kokeneemman ultraajan korvaan kuulostaa hassulta, mutta tällaiset treenaamattomat retkeilijät etenevät hitaasti ja varmalla askeleella. Eli hitaasti. 


Ennen starttia hotelli Pallaksella pohditaan, että ehditäänkö ennen cut offia maaliin? 




Eniten tykkään ylämäistä






Lähdettiin puolikaasulla ylämäkeen kohti Taivaskeron huippua. Nousu sujui mukavasti ja alamäessä edettiin reipasta tahtia. Ensimmäiset 5 kilometriä meni aivan hujauksessa, joskin minua pisti melko ikävästi johtuen luultavasti pasta-ateriasta. Mutta jalka nousi ja kivikot tuntuivat helpolta juosta. Vaellustaustasta on hyötyä polkujuoksussa, sillä askelta tulee koordinoitua kivikossa suhteellisen usein.


Rihmakurun taukopaikka ohitettiin nopsaan mutta sitten vauhti hieman hidastui kun kuljettiin tunturikoivikossa kivistä polkua pitkin Nammalankurun tuvalle. Osa tiimistä piti huussitauon ja vedettiin vähän suolaa ja suklaata. Keli oli todella lämmin ja hikoilu sen mukaista. Vettä kului paljon. 



Montellinmajan jälkeen tuli taas nousua Lumikerolle ja lämpö veti mehut jaloista ja koko kropasta. Aurinko porotteli julmasti ja lämpöä oli varmasti lähemmäs 30 astetta. Oli ihana päästä taas alemmas Suaskurulle jossa tosin eteneminen taas hidastui maaston takia. Tomia pisti ampiainen jalkaan ja sitä seurailtiin hetki. Onneksi ei tullut mitään oireita, kyytabletit jäi nimittäin matkasta.

Hannukurun huoltoon oli enää 5 kilometriä, jotka tuntuivat helteessä loputtomilta. Suaskurusta noustiin ylös tunturiin jossa pääsi juoksemaan ja alamäessä Hannukurulle saatiin taas vauhtia letkaan.

Hannukurun huollossa kaikki hyvin! Energia upposi ja kylmä vesi maistui fantastisen hyvältä.

Huolto saavutettiin reilun neljän tunnin päästä startista, eli meillä jäi hyvin aikaa ennen drop offia. Huollossa kulutettiin reilut 20 minuuttia kun oli pakko saada nestettä sisälle. Jatkettiin matkaa hyvävoimaisina ja Pahakuru tuli vastaan aivan yllättäen. Noustiin taas ylemmäs ja hölkkäiltiin mukavia pitkospätkiä.


Kyllä täällä tarkenee



Aurinko porotteli taas esteettä ja minulla alkoi alamäessä sattua vatsaan melko kipeästi. Luulin että vatsa kramppaa, mutta geelit ja neste upposivat hyvin, ja vasta loppumatkasta tajusin että kipu tuntui lihasperäiseltä, eli vatsalihakset ne siellä taisivat oireilla. Tämä haittasi juoksua loppumatkasta tosissaan. Onko muilla vastaavasta kokemuksia? 



Ennen Sioskurua katseltiin kun Pyhäkerolla löivät salamat ja ukkonen jytisi. Arvatkaas tuliko tässä vaiheessa fiilikset että voisin jäädä tuvalle piiloon? Jos et tiedä mistä on kyse, niin lukaiseppa tämä blogiteksti.

Juoksutiimi tsemppasi eteenpäin ja lähdettiin nopean huussitauon jälkeen nousemaan Pyhäkerolle. Nousu sujui hyvin ilman taukoja, mutta alamäessä vatsaan sattui taas ikävästi. Jalat tuntuivat jo raskaalta mutta eteneminen onnistui jotakuinkin.

Ennen viimeistä huoltoa meinasi usko loppua metsäpätkällä. Kilometri tuntui kahdelta ja tuleva 13 kilometrin tieosuus masensi mieltä. Otettiin vain pikaiset nestetäydennykset ja lähdettiin eväät käsissä tarpomaan hiekkatietä 8 kilometrin matka. Se oli valehtelematta henkisesti pisin matka mitä olen edennyt.

Tunkkaus sujuu meiltä kuin tanssi. HiHi:n tiimi Pyhäkeron huipulla. 

Kilometrit olivat loputtomia ja jokainen askel ärsytti. Polkufiilis lopahti ja koko porukka vain keskittyi synkistelemään ja miettimään tulevaa 5 kilometrin asfalttiosuutta. Jotenkin niistä selvittiin, vaikka juoksu ei enää maistunut. 

Tässä huomasi porukan tsempin tärkeyden. Osa jaksoi ylämäessä, toinen asfaltilla, kolmas polulla ja yhdellä ei ollut kerrassaan mitään ongelmia. ;) KIITOS meidän täydelliselle HiHi:n jengille! Ja onnea tuoreille ultrajuoksijoille! 





Maaliin tultiin tuulettaen ajassa 10 h 5 min / 57 km. Jossittelulla aika olisi voinut olla vähemmänkin, mutta rehellisesti ottaen oltiin varauduttu 11 tunnin aikaan, joten oltiin varsin tyytyväisiä suoritukseen. Varsinkin tällä treenaamisella. 

Seuraavalla kerralla on sitten varaa parantaa, kun tietää miten matka sujuu juosten ilman rinkkaa. Tosin paluumatkalla autossa oli vielä hieman eriäviä mielipiteitä aiheesta, että mennäänkö Pallakselle enää uudestaan vai ei. Reittiuudistusta odotellessa! 




Eihän tämä tähän jää



Polkujuoksu on siitä mahtava laji, että se tarjoaa niin monenlaisia juttuja erilaisille ihmisille. Minulle se edustaa itsensä haastamista ja ylittämistä, ja toisaalta tapahtumien tuomaa jännitystä, ihmisten kohtaamista ja hauskanpitoa. En koskaan tule tavoittelemaan palkintopalleja, vaan juoksen kisoja ihan vain huvin vuoksi. 

Tälle vuodelle ei ole juoksun suhteen suurempia suunnitelma, vaan edetään vähän fiiliksen mukaan. Mikäli treeni maistuu, niin syksyllä on tiedossa parit kisat joihin voisi ottaa osaa. Nyt kuitenkin keskitytään vaellusvalmisteluihin, sillä ensi viikolla odottaa pitkään odotettu vaellus Sarekin kansallispuistossa Ruotsissa!







Kiitokset ja onnittelut vielä lukuisille ihanille blogi- ja Instatutuille, joita tuli moikkailtua kisassa! Yhteiskuvassa ennen starttia tosi kova mimmi Maija meinaa maralle