Se puoli-iso ensimmäinen

Eilen juoksin ensimmäisen puolimaratonini. Minä, sydänlihastulehduksen jälkimainingeissa vielä pari kuukautta sitten kitunut toipilas. Juoksu itsessään on tuttua, mutta kun siihen liitetään mukaan aikarajat ja tuhat muuta juoksijaa alkaa vähän jännittää. Kokkolan Cityrunilla on tullut käytyä jo neljä vuotta juoksemassa 7 km, mikä tarkoittaa yhtä lenkkiä torilta Meripuiston kautta takaisin. 14 km on jäänyt kokonaan väliin, ja nyt uusi sarja eli 21 km oli pakko päästä kokeilemaan.

Mitä jos minut diskataan enkä pääse viimeiselle kierrokselle? Entä jos en vain jaksa? Jos saan sydänkohtauksen? Eikö nyt vähän purista rintaa? Pohkeet kramppaa, a-pu-a. Miksi kaikki juoksee ohi? Olenko viimeinen? 

Mutta ihme ja kumma, ensimmäisen kierroksen jälkeen juoksu alkoi rullata, ja toinen kierros meni aivan hurmiossa. Juoksutahti oli noin 6,20 min/km, eli sellainen leppoisa mutta reipas. Ainoa tavoitteeni oli päästä maaliin, eli alittaa viimeiselle kierrokselle pääsemiseksi asetettu aikarajoite. Se tunne kun toisella kierroksella vilkaisin kelloani hyvissä voimin, ja tajusin että aikaa on vielä reilusti.. se oli hieno tunne se!

Kolmannella kierroksella alkoi jo jalat painaa, ja siinä 15 kilometrin kohdalla mietin että pääsenköhän perille. Siitä se sitten taas helpotti, kunnes tultiin 20 kilometriin ja alkoi maalisuora näkyä. Jalat tönköllä heiluttelin itseni maaliin, ja tunsin oloni huteraksi ja hämäräksi. Koitin tihrustaa tulostaulua sumuisin silmin, unohdin sammuttaa urheilukelloni ja hoipuin juomapisteelle. Mitä ihmettä? Olen maalissa? Joku tuputti lahjakassin käteen ja hoipertelin istumaan ja soitin miehelleni. Saunaan!

Seuraavana päivänä jalat oli tukossa ja alaselkää vähän jomotti. Yöllä oli aivan tuskainen hiki, ja välillä oli huono olo ja välillä nälätti. Mutta skannaan jo seuraavaa kisaa. Tähän jäi koukkuun!

Seuraa Instagramissa/Facebookissa