Talven pauloissa UKK-puistossa


Minulle ja miehelle on muodostunut perinteeksi lähteä heti joulun jälkeen kahdestaan tunturiin. Vain me, sukset, vuokra-ahkiot ja teltta. Tavoitteena liikkua ja levätä kaamoksen rauhassa.

Kohteeksi valikoitui taas se tuttu ja vaivaton Urho Kekkosen kansallipuisto. Lähdimme liikkeelle perinteisesti Suomen ladun tunturikeskus Kiilopäältä. Olimme perillä kohteessa vasta kolmen jälkeen, joten vaihdoimme vaatteet pikavauhtia, huikkasin respaan jättävämme auton parkkiin viikoksi ja laitoimme ahkiot kuntoon pikatahtia. Neljältä olimme jo liikkeellä tuulisessa säässä.

Ylempänä tunturissa tuuli vain yltyi ja sen mukana vihmoi lunta. Mitään uraa ei enää ollut näkyvissä Niilanpään suuntaan, joten seurailimme vain kelkkamerkkejä ja hiihdimme pimeässä lamppujen valossa. Perillä Niilanpään päivätuvalla oli muutama päiväretkeläinen ja yksi yöpyjä, ja menimme heti pystyttämään telttaa tuvan alapuolelle koivikkoon.

Heti tuli selväksi, että lunta olisi riittävästi tämän reissun tarpeisiin. Otin sukset pois jalasta ja upposin heti nivusia myöten pehmeään lumeen. Teltanpystytys sujui jotakuinkin konttaamalla ja erinäisillä uintiliikkeillä lumen pinnalla pysyen. Tuntui ihanalta vetäytyä oman teltan rauhaan.





Yöllä ei tullut nukuttua kovin hyvin voimakkaan tuulen vuoksi. Tuuli keräsi voimiaan laaksossa ja paukautti vasten telttakangasta niin että nukkujat varmasti heräsivät. Aamulla tuuli jatkoi riehumistaan tunturissa, kun lähdimme kiipeämään Rautulammen reitille. Oli hauskaa hiihtää täydellisessä whiteout -kelissä kelkkamerkkejä seuraillen. Kuka sammutti maiseman? 

Monta kertaa kävi niin, että seuraavaa merkkiä ei pystynyt näkemään edelliseltä, joten mentiin mututuntumalla.

Liikuimme turvallisin mielin, sillä kaikki varusteet kulkevat mukana telttaa myöten, ja tarvittaessa suuntaa voi tarkistaa gps:llä. Tietysti whiteoutissa riskinä on maastonmuotojen katoaminen ja tätä myötä itsensä loukkaaminen. Tämä vaatii hiihtäjältä suurta huolellisuutta. Alemmas mennessämme näkyvyys parani, ja laskettelimme turvallisin mielin alas Rautulammelle.

Sää oli raskas ja meitä väsytti, joten söimme eväsleivät Rautulammen puuvajassa (kokemus sekin) ja ryhdyimme sitten teltanpystytyspuuhiin. Talvitelttana meiltä löytyy Halti Grönland II pro. Teltasta on jo vuosien kokemus erilaisissa olosuhteissa, ja se loistaa erityisesti avotunturissa.

Loppuilta meni kirjaa lukiessa, kokkaillessa ja lunta sulatellessa. Kaamosvaelluksen yksi parhaista puolista on nämä illan luppoajat, jolloin ei voi muuta kuin laiskotella luvan kanssa. Välillä tulee juteltua jotain syvällisiä ja suunniteltua seuraavaa päivää. Nukkumaan mennään viimeistään kymmeneltä.






Seuraavan päivän osuus vaatikin sitten aimo annoksen huumoria, pitkää pinnaa, loputtomasti sinniä ja väkevää lihastyötä.

Aivan aluksi minun täytyy tutustuttaa teidät käsitteeseen "tyypin 1 ja 2 kivaa". Tyypin 1 kiva tarkoittaa sitä, että tekemisen hetkellä asia tuntuu hauskalta ja saat siitä hyviä fiiliksiä. Kokemus on kaikilta osin positiivinen. Tyypin 2 kiva taasen on sitä, kun asiat eivät mene aivan suunnitelman mukaisesti. Tekemisen hetkellä homma voi olla tosi syvältä, mutta jälkikäteen kerrottuna itse tarina voi olla timanttia.

Ahkioiden vetäminen umpihangessa ei ole mitään herkkua. Varsinkaan silloin, kun reitti mutkittelee ylös ja alas mäkisessä koivikossa, jolloin raskasta kivirekeä saa tosissaan kiskoa perässään. Silloin kun ahkiot vielä hyppivät kyljelleen 10 metrin välein tasaisellakin maastolla mennään tyypin 2 kivan puolelle. Ja herrrrmot menee...

Rautulammelta Lankojärven suuntaan lähdettäessä näimme tuiskunneessa lumessa hennon uran, jota lähdimme seuraamaan alun ahkio-ongelmien jälkeen. Heti tuli selväksi että tänään hikoillaan ja paljon. Olen kulkenut saman reitin kesäaikaan useampaan otteeseen, mutta en ollut varautunut aivan näin suureen määrään tyypin 2 kivaa.

Kaikki ojat olivat sulana, joten ainoa vaihtoehto oli rimpuilla ahkioiden kanssa hankalia rinteitä pitkin. Matka sisälsi paljon ähellystä ja puhkumista ja tosi tiukissa paikoissa muutamia voimasanojakin. Kun vihdoin saavutimme helpomman maaston tuntui siltä, että olisimme taistelleet päiväkausia. 

Tarkistin gepsistä etenemää, sillä kello oli jo puoli kaksi ja hämärä alkaa tulla kolmen jälkeen. Järkytys oli melkoinen, kun tajusin että olimme edenneet 3 tunnin aikana 2,5 kilometriä. Siis... mitä? 

Tämä tarkoitti sitä että Lankojärven autiotuvalle oli vielä viitisen kilometriä matkaa. Söimme tässä vaiheessa vähän evästä, ja lähdimme sivakoimaan reipasta tahtia. Maasto onneksi helpottui huomattavasti, ja viiden aikaan saavutimme autiotuvan. Matkaan sisältyi tietysti paljon kaatuneita ahkioita ja luonteen lujittamista, mutta oikaistaan nyt vähän mutkissa ettei mene valittamisen puolelle. 

Kuten olimme toivoneet, saimme olla Lankojärvellä aivan omassa rauhassa. Meille piti seuraa tupamyyrä, pari poroa ja jäljistä päätellen tupaa hyvin mielenkiinnolla kierrellyt kettu. Matkalla näkyi myös muutamia riekkoja ja kuukkeleita, joten talvisessa metsässä oli yllättävänkin paljon elämää.

Vietimme Lankojärvellä kaikkinensa kaksi yötä pakkasen paukkuessa ympärillä. Uutta vuotta juhlistimme miljardien tähtien tuikkeessa ja ihailimme tähdenlentoja. Mikä voisi olla hienompaa kuin tämä?






Paluumarssi Lankojärveltä oli huomattavasti helpompi, sillä saimme hiihtää omaa vanhaa uraa joka oli kivasti kovettunut pakkasessa. Suksi ei juuri luistanut -22 asteessa ja ahkioilla oli jälleen taipumusta liikkua mieluummin kyljellään tai selällään, mutta mitäs pienistä. 

Tulimme Rautulammelle kahden aikaan, ja tuumailimme jatkoa. Enää ei ollut aikaa tehdä koukkauksia muualle, joten päätimme jäädä siihen yötä ja hiihtää seuraavana päivänä autolle. Oletuksena oli, että Niilanpäällä riittäisi väkeä ja vietimme mieluummin aikaa omassa rauhassa.





Alkoi taas pyryttää lunta, ja aamulla teltta olikin hautautunut paksun kerroksen alle. Illan pakkanen oli myös vaihtunut lähes suojakeliin. Taivas oli osin pilvetön kun lähdimme nousemaan tunturiin. Ylhäällä häämötti väkevän näköisiä lumipilviä, ja uumoilimme hiihtävämme taas whiteoutissa. Mutta yllättäen pilvet hälvenivätkin, ja saimme hiihtää huikean hienossa säässä. Alhaalla kuruissa oli täysin tyyntä ja suksi luisti erinomaisesti. Myös tunturiahkiot olivat tyytyväisiä luontaisessa maastossaan, ja lipuivat koko päivän kauniisti perässä.

Tulimme Niilanpäälle puoli yhden aikaan, ja tuvalla kävi ennakko-odotusten mukaisesti melkoinen kuhina. Söimme vain nopeat lounaat ja lähdimme hiihtämään kohti Kiilopäätä. Olimme autolla kolmen aikaan, ja neljältä olimme jo kotimatkalla.

Matka talviseen kansallispuistoon antoi taas niin paljon. Umpihangessa äheltäessä unohtuu niin arki- kuin työhuolet, ja sitä keskittyy vain hetkeen. Kaamosiltojen pakkolepo tuli tarpeeseen, ja kotiin palasi kaksi hyvin levännyttä ja toisaalta aivan riittävästi ahkion kanssa hiihtänyttä seikkailijaa. 





2 kommenttia

  1. Näitä sun kirjoituksia on aina niin ilo lukea. Teidän seikkailu kuulostaa ihan mahtavalta. Nostan lakkia, itse heittäisin sukset ja ahkion varmasti hevon kuusen hyvinkin nopeasti :D Nauroin ääneen tuolle sun määritelmälle tyypin 1 ja 2 kivasta. Mietin vaan, että pääasia, kun ei ole tyypin 3 "kivaa" eli sellaista, että homma on ihan persiistä sillä hetkellä, kun se on käsillä ja ettei sitten myöhemmin vielä tarinaa kertoessakaan naurata :D

    VastaaPoista
  2. Huikee talvireissu ollu teillä! Kiva kun lösin tän blogin, mukavan oloista juttua kirjoittelet. Kiitti

    VastaaPoista

Instagram

Luontoloinen. Theme by BD.