Hirveän kiva hiihto


Käsi ylös kuka ei ole saanut hiihtotraumoja koulun liikkatunneilta? Veikkaan että ei kovin monta käpälää nouse ylös, nimittäin suuri osa ainakin meikäläisen tuttavapiiristä on tiukasti hiihtovastaisia - oli syy mikä hyvänsä. On salipirkkoa, ultrajuoksijaa ja muita liikunnan suurkuluttajia, mutta monia yhdistää inho hiihtoa kohtaan. Eikö tämä ole aika ihmeellinen juttu? Ollaan kuitenkin Suomessa, jossa hyvällä tuurilla useampi kuukausi vuodesta tarjoaa mahtavat puitteet hiihtoharrastukselle. 

Miksi hiihto ei maistu? 


Onko hiihdosta koitettu aikanaan tehdä liian monimutkaista ja tavoitteellista? Ollaan vedetty asteen liian pienillä tai isoilla monoilla ja laudanpätkillä pururataa ympäri sen noin sata kertaa, ja sitten on saanut lähteä kotiin? Olisiko pitänyt tarjota ennemmin rauhallista sivakointia luonnossa, ja notskieväiden syömisen jälkeen hiihdelty hiljalleen takaisin koululle? Onko tärkeämpää takoa promillesta oppilaista uusia olympiatoivoja, vai tutustuttaa lapset lempeästi luontoelämysten pariin? Varmasti kumpaakin tarjotaan, mutta omassa lapsuudestani painotus tuntui olevan ensimmäisessä. 



Hiihdon ei ole pakko olla koululiikuntatunneilta tuttua pururadan sahaamista. 


Minä saan kiittää vanhempiani siitä, että niitä rauhallisia luontoelämyksiä on myös tarjottu runsaalla kädellä. Ihan pienestä asti ollaan käyty merenjäällä hiihtämässä, mökillä syömässä eväitä paukkupakkasessa, Meksin kallioilla kuuman kaakaotermarin kera. Hankittu niitä kivoja kokemuksia talvisessa luonnossa, mitkä huomaan näin aikuisiälläkin hyvin tärkeiksi minulle. 

Olen kestävyysurheilija ja tykkään rasittaa itseäni pitkillä juoksulenkeillä. Mutta nautin myös täysin "turhanpäiväisestä" hiihtelystä umpihangessa noin kilometrin tuntivauhdilla. Mukana pitää tietenkin olla hyvät eväät, ehkä pari nuotiopuuta ja jotain kuumaa juotavaa. Näistä sitten nautitaan hartaudella sopivassa paikassa, ja palataan kasvot pakkasen punaamina kotiin. Hiihdon ei siis ole pakko olla koululiikuntatunneilta tuttua pururadan sahaamista. 

Tähän on tutustunut vastikää myös rakas mieheni, joka lähti muutama kuukausi sitten ensimmäiselle hiihtovaellukselle käytännössä nollataustalla hiihdosta. Tätä asiaa piti prosessoida muutama vuosi, mutta nyt ollaan siinä pisteessä että juoksulenkki saatetaan vaihtaa yksissä tuumin hiihtoon! Miehen mieli muuttui retkihiihdon myötä, ja nyt umpisessa sivakointi on yksi lempitouhuista. Hoidetuille laduilla häntä ei tosin (vielä) saa. 




En todellakaan väitä, että ne tuhannet pururadalla sahaavat suomalaiset olisivat väärässä. Yhtälailla voisin pitää meitä talvijuoksijoita pimeänä porukkana, ja viihtyä kylmät talvikelit sisällä kuntosalin lämmössä. Meillä jokaisella on ne lemppariharrastukset joista saadaan parhaat fiilikset, ja olen onnellinen kaikkien liikunnan parissa viihtyvien puolesta. 

Haluan kirjoituksellani tuoda esiin sen hiihdon ulottuvuuden, joka saattaisi saada myös muita enemmän tai vähemmän lajia karsastavia muuttamaan mielensä. Jospa antaisi hiihdolle vielä mahdollisuuden, ja kokeilisi sitä kevätauringon lämmössä hiihtelyä eväät repussa? Ei juoksuakaan voi aloittaa sata lasissa - tai ei ainakaan kannata - vaan rauhallisesti tehoja pikkuhiljaa nostaen. 



Maaliskuulle luvattiin kylmää säätä, joten hiihtokelit jatkuu! Luistavia suksia meille kaikille hiihtäjille ja hiihtelijöille. Nautitaan talvesta! <3


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti