Ihmeellisen ihana Hossa


En olisi ehkä uskonut, että myöhäisen kevään ja lapin runsaan lumitilanteen vuoksi peruuntunut kesäkuun alun Muotkan reissu olisi voinut muuttua ainakaan paremmaksi missään eteläisemmässä kohteessa. 


Tutkimme pitään ja hartaasti eri vaihtoehtoja, jonne suunnata parin viikon lomapätkällä ennen juhannusta. Soittelin läpi kaikki lapin luontokeskukset ja tiedustelin lumitilannetta. Kaikissa suositeltiin odottelemaan vielä pari viikkoa lumien sulamista. 


Koska meillä oli lomaviikot lukittuina, aloimme tutkia eteläisempiä kohteita. Lopulta reissukohteeksi valikoitui Hossa. Meitä molempia kiinnosti Hossan kehutut kalavedet ja tietysti muut nähtävyydet, kuten Julma-Ölkky ja Värikalliot. 


Eniten minua epäilytti etukäteen se, kuinka moni muu oli päätynyt meidän kanssa samaan kohteeseen lapin ollessa tulvaveden ja lumen vallassa. Olisiko kaikki leiripaikat täynnä väkeä? Saisiko poluilla kulkea jonossa? 


Sunnuntai


Lähdimme ajamaan Oulun kautta kohti Hossaa. Olimme perillä Hossan luontokeskuksella kuuden aikaan. Luontokeskus oli valitettavasti jo kiinni, joten jätimme auton parkkiin ja heitimme rinkat selkään. Sää oli todella lämmin ja aurinkoinen. 


Valitsimme alkuun reitiksi Harjujen huikosen ja kuljimme hyvin merkittyä, maastonmuodoiltaan vaihtelevaa reittiä reilun tunnin verran. Järvimaisemat ja polveilevat harjanteet ihastuttivat. Majoituimme Torkonluikean tulipaikalla joka oli osittain tulvaveden valtaama. Matkalla näimme muutaman ihmisen, mutta saimme majoittua aivan omissa oloissamme. Muutamaa ohi kopsuttanutta poroa lukuunottamatta. 


Tomi nappasi muutaman harjuksen perholla, mutta alamittaisina pääsivät takaisin kasvamaan. Istuskelimme nuotiolla nauttimassa vienosta tuulesta joka piti ötökät mukavasti loitolla.




Maanantai


Aurinko paistoi kun lähdimme liikkeelle. Mustarastaat, käet ja monet muut linnut konsertoivat antaumuksella. Ilmassa oli selvästi alkukesän huumaa. Mustikoissa oli jo selvät marjanalut.


Polku oli selvää baanaa ja noustiin ylös alas hiekkaisia harjunrinteitä. Maisema oli pääosin kuivaa kangasmetsää ja kaikkialla näkyi kaatuneita tai kaatumispisteessä olevia puita. Pidimme muutaman pikkutauon ja pysähdyimme lounaalle Puukkojärven laavulle. Matkalla tuli vastaan muutama pyöräilijä, mutta laavulla ei näkynyt muita. 


Meillä oli mukana vedenpuhdistin (Sawyer), joka mahdollisti vapaan liikkumisen ilman vesipisteistä huolehtimista. Suodattelimme lounasvedet ja nautimme auringonpaisteesta. Muutaman kerran piti heitelläkin, mutta kirkkaiden vesien kalat arastelivat vieheitäni. Kipaisin myös uimaan kristallinkirkkaaseen veteen ennen matkan jatkumista. 


Muut kulkijat tuntuvat olevan pääosin päiväretkeilijöitä. Pyöräilijöitä näkyi paljon. Pysähdyimme Laukkujärven autiotuvalla suklaan mittaiselle tauolle. Olimme ajatelleet yöpyvämme Lihapyörteen laavulla, mutta sinne päästyämme totesimme paikan melko epäviihtyisäksi. Telttapaikkoja ei juuri ollut ja läheisen parkkipaikan vuoksi laavulla oli selvästi enemmän liikennettä. 


Nautimme iltaruuat laavulla ja päätimme jatkaa vielä matkaa Ala-Ölkylle. Matkalta löytyi jääkylmää vettä tarjoileva lähde, josta täytimme juomapullot. Laavulla oli porukkaa paljon ja teltat ja riippumatot levittäytyivät laajalle. Sekaan mahtui kuitenkin hyvin ja asetuimme omaan telttaamme nukkumaan. 







Tiistai


Jätimme teltan pystyyn ja lähdimme kevennetyillä rinkoilla kohti Julma-Ölkkyä. Päivä oli taas todella kuuma mutta itikoita ei juuri ollut. Polku oli kivikkoista. Ostimme Julma-Ölkyn kioskilta lämmintä limsaa ja lähdimme heti liikkeelle. Paikka oli vielä virallisesti kiinni ja siitä syystä melko hiljainen. 


Tukalan helteen vuoksi päätimme kulkea vain riippusillan lenkin (5 km). Myötäpäivään kuljettaessa alkumatka on osin hieman haastavaa. Puiden varjot toivat kivasti helpotusta helteeseen. Kallioilta avautuvat maisemat olivat huikeita. 


Riippusilta oli todella vaikuttava. Pidimme lyhyen tauon riippusillan jälkeen ja katselimme kanjonin pohjalla lipuvia kajakkeja. Vesi näytti pikimustalta jylhinä kohoavien kallioseinämien varjossa. Paikassa oli muinaista tunnelmaa. 


Loppumatka takaisin reitin lähtöpisteeseen oli huomattavasti helpompaa polkua. Osa siitä oli sorastettu. Uittelimme hetken helteessä paistuneita jalkojamme ennen teltalle paluuta. Oli pakko käydä välillä uimassa. Päivän aikana Ala-Ölkyn telttaleiri oli tyhjentynyt ja nautiskelimme hiljaisuudesta. 


Sään vähän viilennettyä lähdimme vielä käymään Värikallioilla. Reissu oli lähes maaginen pehmeässä ilta-auringossa. Paikalla ei ollut ketään muita, ja piekanan huuto halkoi ilmaa lähestyessämme kallioita. Ihmettelimme maalauksia pitkän tovin ja lähdimme sitten takaisin teltalle iltapuuhiin.





Keskiviikko


Oli aika suunnata paluumatkalle. Kuljimme takaisin Puukkojärvelle ja suuntasimme siitä vähän eri reittiä Laukkujärvelle. Järveltä otimme suunnan Umpi-Valkeiselle, jossa majoituimme tulipaikalle. Muutama päiväretkeilevä seurue marssi leiripaikkamme ohitse, mutta muuten saimme taas nauttia luonnonrauhasta. 


Oli vielä aamupäivä kun virittelimme kalavehkeet valmiiksi ja ryhdyimme kalahommiin. Ostimme  sovelluksen kautta alueelle aina vuorokausilupia sen mukaan missä liikuimme. Se tuntui helpoimmalta ja edullisimmalta vaihtoehdolta. Umpi-Valkeisen vesi oli niin kirkasta ja rannat syviä, että kalojen uiskentelua pystyi seuraamaan rannalta käsin. Unohduinkin monta kertaa ihastelemaan ahvenparvien lipumista vedessä. Järven keskivaiheilla oli myös kapea hiekkasärkä, jossa pystyi katselemaan kalojen kulkua.


Minulla ei ollut kalaonnea koko reissun aikana. Uskon että viehevalikoima oli aivan väärä noin kirkkaisiin vesiin, ja kalat haistoivat huijauksen jo kaukaa. Tomi sen sijaan sai perholla Umpi-Valkeiselta suuren ahvenen (40 cm, ei vaakaa mukana), jonka nautimme suoraan pannulta voissa paistettuna. 




Torstai


Kalastus jatkui aamulla ja maltoimme pakata leirin vasta kahden aikaan. Juttelimme metsähallituksen huoltomiehen kanssa hyvät tovit Hossasta ja retkeilystä yleensä ja lähdimme sitten liikkeelle. Kävimme katsomassa Sivakkaojan laavun ja puron, mutta se tuntui jotenkin liian rakennetulta meidän makuun. Reitillä ja perillä näkyi jonkin verran päiväretkeläisiä. 


Kävelimme lounaalle Hakokoskelle. Minulla oli tullut rakko jalkapohjaan ja hoidin sitä parhaani mukaan. Hellekelit aiheuttavat minulle helposti rakkoja, vaikka muuten niitä ei juuri ilmaannu. Olisi ehkä kannattanut laittaa kevyemmät kengät jalkaan, mutta valikoimme vaelluskengät mahdollisen kevättulvan aiheuttaman kosteuden vuoksi.


Menimme yöksi tuttuun paikkaan Torkonluikean tulipaikalle, jossa saimme taas olla ihan omissa oloissamme. Tulvavesi oli selvästi vähän laskenut. 



Perjantai


Kotimatka autolle kulki samaa reittiä kuin tullessa. Sää oli edelleen lämmin ja aurinkoinen. Hossasta jäi meille molemmille tosi hyvät kokemukset. Alkukesästä luonto on kauneimmillaan ja maisemat olivat tosi hienot. Väkeä oli paljno vähemmän mitä odotimme. 


Vielä jäi paljon näkemistä ja varmasti lähdetään uudestaan nauttimaan Hossan kirkkaista kalavesistä ja helppokulkuisista poluista. 



Vinkkejä Hossaan:


  • Puhdasta juomavettä on saatavilla rajoitetusti, joten jos et halua kantaa litrakaupalla vettä suosittelen vedenpuhdistimen mukaan ottamista. 
  • Polut ovat pääosin todella helppokulkuiset, joten vaelluskengät eivät ole välttämättömät. Lenkkareillakin pärjää mainiosti.
  • Varaudu siihen että liikkeellä on muitakin vähän vuodenajasta ja säästä riippuen. Leiripaikoilla voi olla ruuhkaa.
  • Luontokeskus on erinomainen lähtöpaikka reissulle.
  • Mikäli aiot kalastaa, kannattaa ehdottomasti ladata Eräluvat sovellus. Sen kautta lupia saa ostettua kätevästi myös maastossa (mikäli on kenttää).
  • Hossa on täydellinen kohde riippumattoiluun runsaan puustonsa ansiosta!


Vaelluspitsaa - oujee!


Nyt seuraa kingien kingi eli vaelluspitsan ohje. Pitsaa voi tehdä retkiolosuhteissa monella tapaa ja kunhan lopputulos on herkullinen ei menetelmällä niin väliä. Tämä ohje on sieltä yksinkertaisemmasta päästä. Jos tykkää vähän rapeammasta pohjasta eikä ole viimeisen päälle tarkka, tässä on sinun reseptisi. Jos taasen haluat hifistellä enemmän, suosittelen vielä tuunailemaan tätä. 


Pohja (tästä riittää noin 2-4 pitsaan koosta riippuen):
2 dl vettä
2 tl kuivahiivaa
2 tl suolaa
4 dl vehnäjauhoja
1 rkl öljyä

Täytteet:
Kuivattua tomaattipyreetä
Valinnaiset täytteet: olen itse käyttänyt esim. kuivattua paprikaa, kuivattuja kirsikkatomaatteja, kuivattua sipulia, kuivattua kesäkurpitsaa, sieniä, kuivattua fetaa ja sinihomejuustoa jne.
Huom. Voit toki käyttää myös tuoreita täytteitä ilman kuivausta, mikäli olet lyhyemmällä retkellä
Siivutettua tai raastettua juustoa

Ohje:
Laita kuivatut ainekset likoamaan eli palautumaan hyvissä ajoin ennen kokkailun aloittamista.

Kaikki alkaa pohjasta. Kotona ennen retkeä sekoittele pohjan ainekset vettä ja öljyä lukuunottamatta vähän reilun kokoiseen minigrip-pussiin, joka toimii retkiolosuhteissa taikinakulhona. Voit myös halutessasi käyttää valmista jauhosekoitusta. 

Kaada minigrip-pussiin vesi ja öljy ja sekoittele taikina tasaiseksi. Anna lepäillä hetkinen samalla kun virittelet keitintä. Tässä ohjeessa käytetään trangiaa, mutta toimii myös muilla keittimillä. 

Tässä vaiheessa kannattaa valmistella kaikki täytteeksi tuleva lähelle ja valmiuteen. 

Ota trangian kansi ja kaada siihen tilkkainen öljyä. Käynnistä keitin ja säädä teho pienelle, mutta älä vielä laita kantta tulelle. Ota taikinasta sopivan kokoinen palanen ja venyttele se käsissäsi sopivan kokoiseksi. Tässä voi auttaa tilkkainen öljyä mikäli taikina tarttuu kovasti käsiin. Laita nyt kattilan kansi tulelle ja anna sen lämmetä hetki. Laita venytelty pohja kannelle ja anna sen kypsyä niin kauan, että se ottaa väriä. Ole varovainen ettei pohja pääse palamaan. 

Käännä pohja kun se on saanut väriä ja vaikuttaa napakalta. Ota liotettu ja sopivanpaksuinen tomaattipyree ja lusikoi se käännetyn pohjan päälle. Ota täytteet ja lado ne pyreen päälle. Viimeisenä  juustosiivut tai raaste. Anna keittimen edelleen olla hyvin matalalla lämpötilalla ja laita nyt trangian kattila käännettynä pohjan päälle ja anna pitsan kypsyä. Tarkistele ettei pohja pääse palamaan.  

Kun täytteet ovat lämmenneet ja juusto sulanut, on pitsa valmis nautittavaksi! 

Retkipitsasta on olemassa niin monta versiota kuin on kokkejakin. Yksi pro-keino on rullailla foliosta paistotaso kannen ja pohjan väliin palamisen estämiseksi. Olen kokeillut tätä ja hyvin toimii, mutta niin toimii myös tämä yksinkertaistettu versio. Aina kypsyys ei ole täydellinen, mutta yleensä auttaa kun pohjasta vain tekee riittävän ohuen. Oikaisuversio tästä on käyttää tortillakuoria pohjana. 

Retkellä kaikki maistuu niin paljon paremmalta!



Talven pauloissa UKK-puistossa


Minulle ja miehelle on muodostunut perinteeksi lähteä heti joulun jälkeen kahdestaan tunturiin. Vain me, sukset, vuokra-ahkiot ja teltta. Tavoitteena liikkua ja levätä kaamoksen rauhassa.

Kohteeksi valikoitui taas se tuttu ja vaivaton Urho Kekkosen kansallipuisto. Lähdimme liikkeelle perinteisesti Suomen ladun tunturikeskus Kiilopäältä. Olimme perillä kohteessa vasta kolmen jälkeen, joten vaihdoimme vaatteet pikavauhtia, huikkasin respaan jättävämme auton parkkiin viikoksi ja laitoimme ahkiot kuntoon pikatahtia. Neljältä olimme jo liikkeellä tuulisessa säässä.

Ylempänä tunturissa tuuli vain yltyi ja sen mukana vihmoi lunta. Mitään uraa ei enää ollut näkyvissä Niilanpään suuntaan, joten seurailimme vain kelkkamerkkejä ja hiihdimme pimeässä lamppujen valossa. Perillä Niilanpään päivätuvalla oli muutama päiväretkeläinen ja yksi yöpyjä, ja menimme heti pystyttämään telttaa tuvan alapuolelle koivikkoon.

Heti tuli selväksi, että lunta olisi riittävästi tämän reissun tarpeisiin. Otin sukset pois jalasta ja upposin heti nivusia myöten pehmeään lumeen. Teltanpystytys sujui jotakuinkin konttaamalla ja erinäisillä uintiliikkeillä lumen pinnalla pysyen. Tuntui ihanalta vetäytyä oman teltan rauhaan.





Yöllä ei tullut nukuttua kovin hyvin voimakkaan tuulen vuoksi. Tuuli keräsi voimiaan laaksossa ja paukautti vasten telttakangasta niin että nukkujat varmasti heräsivät. Aamulla tuuli jatkoi riehumistaan tunturissa, kun lähdimme kiipeämään Rautulammen reitille. Oli hauskaa hiihtää täydellisessä whiteout -kelissä kelkkamerkkejä seuraillen. Kuka sammutti maiseman? 

Monta kertaa kävi niin, että seuraavaa merkkiä ei pystynyt näkemään edelliseltä, joten mentiin mututuntumalla.

Liikuimme turvallisin mielin, sillä kaikki varusteet kulkevat mukana telttaa myöten, ja tarvittaessa suuntaa voi tarkistaa gps:llä. Tietysti whiteoutissa riskinä on maastonmuotojen katoaminen ja tätä myötä itsensä loukkaaminen. Tämä vaatii hiihtäjältä suurta huolellisuutta. Alemmas mennessämme näkyvyys parani, ja laskettelimme turvallisin mielin alas Rautulammelle.

Sää oli raskas ja meitä väsytti, joten söimme eväsleivät Rautulammen puuvajassa (kokemus sekin) ja ryhdyimme sitten teltanpystytyspuuhiin. Talvitelttana meiltä löytyy Halti Grönland II pro. Teltasta on jo vuosien kokemus erilaisissa olosuhteissa, ja se loistaa erityisesti avotunturissa.

Loppuilta meni kirjaa lukiessa, kokkaillessa ja lunta sulatellessa. Kaamosvaelluksen yksi parhaista puolista on nämä illan luppoajat, jolloin ei voi muuta kuin laiskotella luvan kanssa. Välillä tulee juteltua jotain syvällisiä ja suunniteltua seuraavaa päivää. Nukkumaan mennään viimeistään kymmeneltä.






Seuraavan päivän osuus vaatikin sitten aimo annoksen huumoria, pitkää pinnaa, loputtomasti sinniä ja väkevää lihastyötä.

Aivan aluksi minun täytyy tutustuttaa teidät käsitteeseen "tyypin 1 ja 2 kivaa". Tyypin 1 kiva tarkoittaa sitä, että tekemisen hetkellä asia tuntuu hauskalta ja saat siitä hyviä fiiliksiä. Kokemus on kaikilta osin positiivinen. Tyypin 2 kiva taasen on sitä, kun asiat eivät mene aivan suunnitelman mukaisesti. Tekemisen hetkellä homma voi olla tosi syvältä, mutta jälkikäteen kerrottuna itse tarina voi olla timanttia.

Ahkioiden vetäminen umpihangessa ei ole mitään herkkua. Varsinkaan silloin, kun reitti mutkittelee ylös ja alas mäkisessä koivikossa, jolloin raskasta kivirekeä saa tosissaan kiskoa perässään. Silloin kun ahkiot vielä hyppivät kyljelleen 10 metrin välein tasaisellakin maastolla mennään tyypin 2 kivan puolelle. Ja herrrrmot menee...

Rautulammelta Lankojärven suuntaan lähdettäessä näimme tuiskunneessa lumessa hennon uran, jota lähdimme seuraamaan alun ahkio-ongelmien jälkeen. Heti tuli selväksi että tänään hikoillaan ja paljon. Olen kulkenut saman reitin kesäaikaan useampaan otteeseen, mutta en ollut varautunut aivan näin suureen määrään tyypin 2 kivaa.

Kaikki ojat olivat sulana, joten ainoa vaihtoehto oli rimpuilla ahkioiden kanssa hankalia rinteitä pitkin. Matka sisälsi paljon ähellystä ja puhkumista ja tosi tiukissa paikoissa muutamia voimasanojakin. Kun vihdoin saavutimme helpomman maaston tuntui siltä, että olisimme taistelleet päiväkausia. 

Tarkistin gepsistä etenemää, sillä kello oli jo puoli kaksi ja hämärä alkaa tulla kolmen jälkeen. Järkytys oli melkoinen, kun tajusin että olimme edenneet 3 tunnin aikana 2,5 kilometriä. Siis... mitä? 

Tämä tarkoitti sitä että Lankojärven autiotuvalle oli vielä viitisen kilometriä matkaa. Söimme tässä vaiheessa vähän evästä, ja lähdimme sivakoimaan reipasta tahtia. Maasto onneksi helpottui huomattavasti, ja viiden aikaan saavutimme autiotuvan. Matkaan sisältyi tietysti paljon kaatuneita ahkioita ja luonteen lujittamista, mutta oikaistaan nyt vähän mutkissa ettei mene valittamisen puolelle. 

Kuten olimme toivoneet, saimme olla Lankojärvellä aivan omassa rauhassa. Meille piti seuraa tupamyyrä, pari poroa ja jäljistä päätellen tupaa hyvin mielenkiinnolla kierrellyt kettu. Matkalla näkyi myös muutamia riekkoja ja kuukkeleita, joten talvisessa metsässä oli yllättävänkin paljon elämää.

Vietimme Lankojärvellä kaikkinensa kaksi yötä pakkasen paukkuessa ympärillä. Uutta vuotta juhlistimme miljardien tähtien tuikkeessa ja ihailimme tähdenlentoja. Mikä voisi olla hienompaa kuin tämä?






Paluumarssi Lankojärveltä oli huomattavasti helpompi, sillä saimme hiihtää omaa vanhaa uraa joka oli kivasti kovettunut pakkasessa. Suksi ei juuri luistanut -22 asteessa ja ahkioilla oli jälleen taipumusta liikkua mieluummin kyljellään tai selällään, mutta mitäs pienistä. 

Tulimme Rautulammelle kahden aikaan, ja tuumailimme jatkoa. Enää ei ollut aikaa tehdä koukkauksia muualle, joten päätimme jäädä siihen yötä ja hiihtää seuraavana päivänä autolle. Oletuksena oli, että Niilanpäällä riittäisi väkeä ja vietimme mieluummin aikaa omassa rauhassa.





Alkoi taas pyryttää lunta, ja aamulla teltta olikin hautautunut paksun kerroksen alle. Illan pakkanen oli myös vaihtunut lähes suojakeliin. Taivas oli osin pilvetön kun lähdimme nousemaan tunturiin. Ylhäällä häämötti väkevän näköisiä lumipilviä, ja uumoilimme hiihtävämme taas whiteoutissa. Mutta yllättäen pilvet hälvenivätkin, ja saimme hiihtää huikean hienossa säässä. Alhaalla kuruissa oli täysin tyyntä ja suksi luisti erinomaisesti. Myös tunturiahkiot olivat tyytyväisiä luontaisessa maastossaan, ja lipuivat koko päivän kauniisti perässä.

Tulimme Niilanpäälle puoli yhden aikaan, ja tuvalla kävi ennakko-odotusten mukaisesti melkoinen kuhina. Söimme vain nopeat lounaat ja lähdimme hiihtämään kohti Kiilopäätä. Olimme autolla kolmen aikaan, ja neljältä olimme jo kotimatkalla.

Matka talviseen kansallispuistoon antoi taas niin paljon. Umpihangessa äheltäessä unohtuu niin arki- kuin työhuolet, ja sitä keskittyy vain hetkeen. Kaamosiltojen pakkolepo tuli tarpeeseen, ja kotiin palasi kaksi hyvin levännyttä ja toisaalta aivan riittävästi ahkion kanssa hiihtänyttä seikkailijaa. 





Elovaellus Muotkatuntureilla 24. - 30.8.2019

Vuoden toinen Muotkatunturien vaellusreissu ajoittui elokuun loppuun. Mukana seurueessa oli minun ja siippani lisäksi ystävämme Maria ja Timo. Ensimmäinen reissu tällä porukalla! 

Pitkän ajopäivän jälkeen ehdimme juuri ja juuri Muotkanruoktulta 17:45 lähtevään bussiin kohti Karigasniemeä, jolla meidän oli tarkoitus sujahtaa Sulaojalle Muotkatunturien pohjoisosaan. Viimeiset tavarat olivat vielä autossa kun bussi kurvasi pihaan, ja saimme tehdä sen kuuluisan lentävän lähdön. Bussissa istuessa sitä vain mietti, että mitähän unohtui... 

Sateli vähän vettä kun bussi jätti meidät ja muutamat muut vaeltajat Sulaojalle. Muut seurueet suuntasivat kohti Kevon kanjonia, kun me lähdimme marssimaan neljän hengen seurueena kohti maanottopaikalle johtavaa tietä, josta pääsisimme kätevästi Muotkatunturien pohjoisosiin.

Noin tunnin verran käveltyämme löysimme kivan telttapaikan Karigasjoen varrelta, ja keräännyimme nuotion ääreen nauttimaan ajomatkalta jääneet pitsanjämät. Lentäviä ystäviä oli kiitettävästi.




Heräsimme kahdeksan aikaan. Yöllä ei tullut kunnolla pimeää vaikka etelässä on jo öisin aivan mustaa. Pääsimme liikkeelle vähän kymmenen jälkeen hyvässä säässä. Tuuli melko nakavasti muttei satanut.

Taivalsimme mönkijäuraa tunturiin johon se pikkuhiljaa hiipui. Jeageloajavrilla pidimme lounastauon jonka aikana päästiin kalastamaan. Ensimmäinen vaellusreissu virvelin kanssa! Eihän sieltä mitään noussut, mutta vaellusporukka saattoi jo tässä vaiheessa haistaa, että jonkinlainen pakkomielle oli muodostumassa...






Sää alkoi pilvistyä ja alkoi sataa kun jatkoimme matkaa Stuorrageadggoaivin rinteellä olevalle seitakivelle. Se vasta olikin kokemus. Valtava musta kivi korkealla rinteellä, jonka lävisti halkeama. Paikalla oli tiivis tunnelma, joka hiljensi seurueen. 

Tarvoimme vesisateessa vastatuuleen etelän suuntaan ja ylitimme Hápmárastinoaivin ja Skoahppagasoaivin välisen solan. Järvi 460.1 ei houkutellut telttailemaan, joten jatkoimme vielä järvelle 431.2.

Saimme teltat pystyyn ja suuntasin heti kalastamaan. Mitään ei tullut mutta mieli lepäsi tunturimaisemassa heitellessä. Iltaruuan jälkeen seurue painui pehkuihin.







Aamulla oli sumuista mutta sateetonta. Nousin seiskan aikaan heittelemään tunniksi jonka jälkeen herätin porukan aamupalalle. Tarvoimme alkuun helppokulkuista kairaa Stuorraäytsin tuvan yläpuolelle, josta laskeuduimme pirunmoista ryteikköä alas tuvalle. Kaikki vaatteet märkinä tunturikoivikossa rymyämisen jälkeen laitoimme kaminaan kunnon tulet ja kuivatimme kamoja lounaan ajan.

Kolmeen tuntiin venyneen "lounaan" jälkeen ylitimme tuvan edustalla olevan suoalueen ja nousimme suoraan Uhca Avzegasoaivin jyrkkää rinnettä ylös ja jatkoimme itään kanjonin reunaa seuraillen. Reitti oli huikean hieno ja helppokulkuinen, ja auringonpaiste siivitti menoa. Voitti aivan varmasti kanjonin alaosan soistuneet alueet.

Ajauduimme kuin itsestään Njurgunavzin uomaa alas kanjonin pohjalle ja seurasimme sitä aina postipolulle saakka, jota lähdimme seurailemaan etelän suuntaan. Teltat pystytettiin Radnojohkan rantaan hyvässä säässä. Kokkailimme ulkona ja kävimme pulahtamassa jääkylmässä jokivedessä.





Sade ropisi telttakankaaseen koko aamun, ja venytimme lähtöä yhdentoista kieppeille. Sade kuitenkin loppui heti lähdettyämme liikkeelle ja loppupäivä saatiin nauttia hyvästä säästä. Postipolku on pääosin helppokulkuista, joskin se välillä katoaa näkyvistä. Polun merkinnät eivät ole enää seurattavissa maastossa, joten ihan vasta-alkajille postipolku ei sovi. Maastossa oli jo hienoisia merkkejä tulevasta maaruskasta.

Kahlasimme Kielajoen ylitse ja söimme sen rannalla lounaan lämpimässä rinteessä. Lounaan jälkeen reittiä sai tosissaan hakea soisessa maastossa, ja lopulta kuljille omia polkujamme ylös Piekanaäytsin kivikkoiseen kuruun.

Tuntui hassulta seistä kurussa kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaikki vaikutti paljon pienemmältä kuin muistikuvissa, vaikka maisemat olivat edelleen hienot. Kurun toisella puolella meitä tervehti Kuarvikozzan huippu.

Päädyimme telttailemaan Vuomajoen rantaan rennon kävelypäivän jälkeen. Iltaruuaksi tehty sienirisotto ja omenahyve katosivat nopeasti nälkäisiin vatsoihin. Saimme myös ruokavieraita, kun alueen sopulit haistoivat parmesaanin.





Aamulla paistoi aurinko ja söimme aamupalaa ulkona. Lähdimme liikkeelle kymmenen aikaan ja nousimme ylös Kuarvikozzan rinteelle. Sää oli todella lämmin ja kiivetessä tuli hiki. Huipun maisemat palkitsivat kaiken vaivan, ja vietimme hyvän aikaa kuvaillen ja kiikaroiden ylhäällä. Ihastelimme ilmavirroissa liihottelevaa kotkaa.

Jatkoimme Kuarvikozzanjärvelle uimaan ja lounaalle. Heittelin virvelillä ja nappasin pienen hauen, mutta siihen se tuuri sitten jäikin. Järvi oli täynnä pintatuikkijoita mutta vieheet eivät arvon kaloja kiinnostaneet. Ensi kerralla ne perhovehkeet mukaan... Maltoimme muutaman tunnin jälkeen taas jatkaa matkaa, ja suuntasimme kohti Peltojärveä.

Paras reitti kulkee järven pohjoisosasta nousevaa kukkulaa pitkin, joka yhdistyy seuraavaan harjanteella. Jos malttaa pysyä melko lähellä kartassa näkyviä jyrkänteitä pääsee kulkemaan helppokulkuista kangasta aina Vuomajoen rantaan saakka, ja siitä jokea seuraillen Peltojärvelle.

Peltojärvellä suuntasimme tietysti biitsille. Ilta oli aivan mielettömän kaunis ja kävimme vielä ennen ruokaa uimassa. Maisemat kilpailivat Norjan vuonoidyllin kanssa. Kalaonni jatkui laihanlaisena, mutta onneksi eväitä ei oltu laskettu sen varaan. Nukkumaan malttoi vasta pimeän koittaessa.






Nousin taas seitsemän aikaan ja istuskelin Timon kanssa ihailemassa sumuista maisemaa. Järvi oli edelleen aivan peilityyni. Lähdimme liikkeelle joskus kymmenen aikaan kuumassa säässä. Suuntasimme länteen Vuomajoen rantaan, jonka ylitimme heti leveämmän kohdan jälkeen. Koitin taas heitellä muutamaan otteeseen, mutta vedenväki vähät välitti yrityksistä.

Aamupäivästä taivas näytti vähän uhkaavalta, ja yllytin itseni kunnon ukkosfobian partaalle. Onneksi sää selkeni ja jatkoimme aurinkoisessa säässä kohti Peltoaivia. Tuuli viilensi kivasti kulkua kun nousimme Peltoaivin satulaan ja jätimme rinkat huiputuksen ajaksi kivien suojaan. Maisemien ihailun jälkeen talsimme järven 350.5 rantaan syömään lounasta.

Lounaan (ja kalastelun) jälkeen laskeuduimme alas Peltojoen rantaan ja suuntasimme Lahtisen kämpälle. Muun väen tutustuessa söpöön mökkiin suuntasin - yllätys yllätys - Peltojoen varteen heittelemään. Muun seurueen taas kyllästyttyä fanaattiseen kalastajaan jatkoimme matkaa Alemman Harrijärven rantaan, jonne pystytimme teltat.

Ilta sujui suloisesti kokkaillessa, pannukakkuja paistaessa, uidessa ja arvaatteko - kalastaessa.






Aurinkoisen aamun taas tervehtiessä meitä suuntasimme kulkumme Luolikkokurua kohti. Kuru oli profiililtaan vaikuttava, mutta seurueen odottamia luolia siellä ei näkynyt. Pienen eväspaussin jälkeen etanoimme Honkavuoman vartta pohjoisen suuntaan, ja söimme lounasta sen levennyksen paikkeilla.

Pilvet kerääntyivät etelässä ja sade vaikutti väistämättömältä. Nousimme ylös Tuanganuaivin kallioiselle huipulle kohteena ylhäällä sijaitseva järvi. Tähtäsimme hieman liian pohjoiseen, ja saderintaman iskiessä päälle päätimme suunnata alas Jeageloaivin rinteellä kulkevalle polulle.

Yöpaikka löytyi suunnitelmien mukaisesti Veajetlattun rannalta. Sää oli hieman epävakaa, mutta kokkailimme silti viimeisen iltaruuan ulkona ja ihastelimme reissun ensimmäisiä kuukkeleita.

Kalat pysyivät tiukasti valtakunnassaan järven pohjalla eikä kukaan edes käynyt kokeilemassa syöttejä. Muotkanruoktulla Hans avuliaasti totesi, että minun olisi pitänyt kokeilla juuri sieltä järven toiselta rannalta.






Sateisessa säässä marssimme alas Peltojoen rantaan, ja suuntasimme kulkumme Muotkanruoktulle. Hansin kahvi ja pulla maistuivat reissun jälkeen erinomaisilta, ja matkan kruunasi ylläritapaaminen Minna Jakosuon kanssa.

Reissu tuntui samalta kuin olisi saanut suklaalla höystettyä kaakaota kermavaahdon kera. Piristävää, lämmittävää, jollain tavalla lohduttavaa, täynnä herkullisia hetkiä ja ihanaa seuraa. Vaikka viihdyn hyvin yksin, niin tässä elämäntilanteessa itsensä ympäröiminen rakkailla ystävillä tuntui maailman parhaalta asialta.

Toisin kuin kesäkuun soolovaelluksella, pystyin todella nauttia ja rauhoittua vaelluksella. Vaikka välillä mieli veti synkäksi ja joku asia tuntui vaikealta, en kuitenkaan vaipunut samaan ahdistukseen. Toivon todella, että tämä oli ensimmäinen monista tulevista vaellusreissuista tällä porukalla. 








Instagram

Luontoloinen. Theme by BD.