Itseään etsimässä

Meillä on ollut arkielämän puolella melko raskasta kaksi- ja nelijalkaisten poismenon vuoksi sekä omien terveysongelmien kanssa taistellessa. Tästä syystä oikeastaan koko loppukesä on mennyt enemmän ja vähemmän pääkopan kanssa pelatessa ja yrittäen löytää sitä balanssia jaksamisessa. 

Liikunta on aina ollut minulle supertärkeää ja olen liikkujana tosi tavoitteellinen ja täydellisyydenahakuinen. Ei muuten mikään paras yhdistelmä puolikuntoisen kropan kanssa! Paljon on tullut tehtyä itsetutkiskelua ja etsiskeltyä taas niitä lajeja joita ennen kaikkea pystyy harrastamaan ja jotka tuottavat iloa. Stressaava ja vaativa työ  yhdistettynä natsitiukkaan treeniohjelmaan ei selvästikään kannata, vaan pitää ymmärtää höllätä jollain rintamalla jottei löydä itseänsä 10 metriä korkean betoniseinän edessä. 

Noudatin miehen kanssa viime syksystä kevääseen hitaasti etenevää juoksuohjelmaa joka oli räätälöity meille Karhunkierroksen 32 km:n kisaa ajatellen. Kehitys oli tappavan tasaista ja missään välissä ei tullut sellainen olo että edetään liian nopeasti tai tämä ei sovi minulle. 

Karhunkierroksen jälkeen alkoi tuntua siltä että pitäisi saada vähän vauhtia, joten vaihdoimme ohjelman vauhtipainotteisemmaksi ja lähdimme treenaamaan kohti ensimmäistä täyspitkää maratonia elokuussa. Voin rehellisesti sanoa että pitkiksiä lukuunottamatta kaikki treenit tuntuivat pahalta. Suorastaan inhosin vetoja, intervalleja ja vauhtitreenejä ja ohjelma oli ehdottomasti minun sen hetkiseen tilaani liian kova. Kun olisi pitänyt höllätä ja esimerkiksi jatkaa sillä samalla hyväksi havaitulla ohjelmalla päädyin suomimaan itseäni ja haukkumaan huonoksi. Miksi minen pysty vaikka mies pystyy? Siitä se flunssakierre sitten lähti ja yhdistettynä hektiseen työhön soppa oli valmis. En kuitenkaan tajunnut tätä asiaa kuin vasta nyt syksyllä pitkän pureksinnan ja analysoinnin jälkeen.

Usein uniongelmat kielivät stressistä ja pahentavat kehon ylikuormitusta. Stressi ja ylikuormitus ovat kuitenkin hyvin yksilöllisiä ja oireet eivät ole kaikilla samat. Olen aina ollut hyvä nukkumaan eikä siinä suhteessa ole ollut mitään ongelmia ja nukun lähes poikkeusetta sen 8 tuntia yössä. Olen jutellut tosi monen liikunnanharrastajan kanssa jotka ovat oireilleet outoja flunssia, väsymystä, korkeita sykkeitä jne. koko kesän ja päätyneet lopulta siihen ratkaisuun että kroppa kaipaa lepoa. Sitä ihan oikeasti kannattaa sille antaa. Oireet voivat vaihdella mutta paranemiseen on vain yksi lääke - lepo. 

Juoksusta on tullut vähitellen minulle se "päälaji" ja sen suhteen olen asettanut myös itselleni (liian) tiukkoja tavotteita ja suoritan alitajuisesti vertailua itseni ja esimerkiksi mieheni välillä. Juosijoina ollaan tosi erilaisia jo fysiikan puolesta, ja mies tykkää ennemmin juosta kovaa kun minä taas nautin pitkistä ja hitaista lenkeistä. Pyöräily on minulle sellainen laji jossa en ole asettanut itselleni kriteerejä, joten sitä on ollut mukavaa ja stressitöntä harrastaa. Aikaisempiin kesiin verrattuna kilometrejä on tullut siinäkin noin tuhat vähemmän mitä normaalisti, mutta oikeasti sillä ei ole mitään väliä kun nauttii siitä mitä tekee ja tekee just sen verran kun jaksaa ja pystyy. 

Eilen käytiin vetämässä ensimmäinen "virallinen" juoksutreeni viime vuonna hyväksi havaittua juoksuohjelmaa (aloitettiin taas ihan alusta) ja voi pojat että tuntui kivalta! Tuuli kovaa ja satoi pientä tihkua, ja hölköteltiin hämärässä 140 keskisykkeellä 45 minuutin lenkki asfalttitietä eestaas. Lopussa pieni kävely ja sisälle kotiin lämpimään. Tänään on ollut suorastaan vaikea olla hymyilemättä jatkuvasti kun niin hyvät pärinät jäi tuosta lenkistä päälle. Ei mitään paineita vaan puhdasta juoksemisen (tai hitaan hölkän...) riemua ja mukavaa jutustelua miehen kanssa. Haaveilen usein viime talven täydellisistä juoksulenkeistä pakkaskelissä. Toivon että tästä talvesta tulisi yhtä ihana. 

Tästä se taas kuulkaa lähtee juoksukunnon hakeminen ja uusiin tavoitteisiin pyrkiminen. Toivottavasti tästä kaudesta tuli opittua jotain tärkeää ja ensi vuonna kuuntelen taas kroppaani vähän paremmin. Kun sellaista se elämä on, eikä kukaan ole koskaan valmis ja täydellinen. Aina sitä joutuu oppimaan jotain asioita kantapään kautta ja viisastella sitten jälkeenpäin. 

Ottakaas iisisti ja huolehtikaa itsestänne. Pus!  


Seuraa Instagramissa/Facebookissa