Heräsin Aamulehden artikkelin myötä miettimään omaa elämääni ja onnellisuuttani. Millaisena näkisin oman elämäni vastaavassa tilanteessa? Katuisinko mitään? Olisinko elänyt riittävästi vai liian varman päälle? Määrittivätkö muut ihmiset elämäni?
"Tavallisesta elämästä saa paljon, kun kulkee silmät auki."
"Elämässä pitää tehdä kipeitä ratkaisuja, ja vasta jälkikäteen näkee, olivatko ne oikeita. Jos ei ole elämäänsä tyytyväinen, pitää ottaa riskejä."
"olen jo yli kymmenen vuotta osannut olla itselleni armollinen."
Haastatellun henkilön kommenteista paistaa tyyneys ja tyytyväisyys elettyyn elämään. Armollisuus, heittäytyminen, oman tien kulkeminen ja hetkessä eläminen. Tein eräänlaisen reality checkin artikkelin lukemisen jälkeen. Tajusin että vaikka edelleen syyllistyn ajoittaiseen vertailuun ja muiden ihmisten mielipiteiden miettimiseen olen silti oppinut kuuntelemaan itseäni ja tekemään päätöksiä oma-alotteisesti fiilisteni pohjalta.
Olen oppinut että minä olen se henkilö joka määrittelee minun onnellisuuteni. Millaisia rajoja haluan asettaa itselleni. Sen mitä haluan elämässä tehdä ja kokea, kenen kanssa sen jakaa ja mihin suuntaan sitä kehittää. Elettyjä hetkiä ei saa takaisin. Mutta jokainen hetki on mahdollisuus oppia ja kokea.
Isojen asioiden äärellä tuntee itsensä pieneksi. Jos ei uskalla tavoitella suuria ei välttämättä koskaan koe mitään todella säväyttävää.
Yksinäisyys on vähän pelottavaa joskus. Varsinkin kun tietää ettei ole ketään auttamassa jos loukkaan itseni tai sairastun. Mutta yksinäisyydestä saa voimaa ja itsetunto kohenee kun huomaa että minä pystyn ja jaksan.
Ne pienetkin hetket on tärkeitä. Väsyneet jalat, kirpeä ilma, auringonpaiste, nuotio, hyvä ruoka ja seura.
En ole aina ollut järin liikunnallinen eikä minua ole sellaisena pidetty. En ole langanlaiha tai atleettisuuden perikuva. Olen silti aktiivinen urheilija. En anna muiden ihmisten määrittää itseäni, vaan teen sen itse.
Jaetut kokemukset läheisten kanssa säilyvät muistoissa pitkään. Haluan kannustaa myös lähipiiriäni ylittämään itsensä ja kokemaan uutta.
Oikeasti pelkään korkeita paikkoja. Silti kiipeän ja pyrin ylöspäin, koska en halua antaa pelon rajoittaa itseäni. Sitä myötä vahvistun ja opin hillitsemään pelkojani.
Ei pidä tuudittautua siihen helppoon ja turvalliseen eikä päästää itseään liian vähällä. Moni asia on mahdollista kun vain yrittää.
Minulta odotetaan aina erilaisia asioita työssä ja vapaalla, naisena, urheilijana, bloggaajana, koiranomistajana, ystävänä, luontoihmisenä, omakotitalon omistajana... Aina löytyy joku arvostelija.
Lähetä kommentti